Kai se sit on niin, ettei mua ihan kuka vaan voi auttaa.
Tai kuunnella, miten vain.
Mun pitää hoitaa omat ongelmani pois
turhaan mä niitä muille kaadan.
Nää arvet mun käsissä
ne on kuin muistutuksia mun heikkouksista
niistä hetkistä kun itkin
itkin pienistä asioista
itkin ehkä jopa syyttä.
Useimmiten heikot hetket tulivat
jos olin kokenut jotain pahaa.
Ehkä riidellyt pahasti
tai menettänyt luottamuksen ystävään
johon luotin aiemmin enemmän kuin uskottekaan.
Joinakin öinä saatoin satuttaa itseäni ihan muuten vain
ilman että edes itkin
tai tunsin oloni heikoksi.
Halusin vain tuntea jotain,
tuntea itseni eläväksi.
Halusin tietää
etten ole heikko.
Halusin uskoa,
että kestän kipua.
Musta kuitenkin tuntuu,
etten oo enää ainoa
joka pitää mua heikkona.
Tuntuu kuin useatkin ihmiset
pitävät minua kuin helposti ohjattavana räsynukkena.
Mä en oo sellanen
en ainakaan halua olla.
Mua pidetään jonkinlaisena korvikkeena
kuin kakkosvaihtoehtona paremman puutteessa.
Kerran melkein uskoin et se yks puhu totta
mut myöhemmin huokaisin helpotuksesta
kun en tehnytkään mitä se halus.
Olin vaan korvike.
Mä oon yrittäny unohtaa sen
mut tuntuu et kaikki vaan muistuttaa mua siitä.
Sen kyseisen jätkän näkeminen
ja kaikki mikä siihen nyt liittyykin.
Toki se on mulle edelleen tärkee
mut en kuitenkaa voi olla ajattelematta sitä.
Tietenkin mä tykkäsin siitä hetkestä
tai niistä kaikista hetkistä
jopa niistä kun me vaan maattiin sohvalla
ja katottiin leffaa.
Käsi kädes.
Mä pidin niistä hetkistä
joten mua sattuu kun mä yritän unohtaa ne.
Sattuu kun yritän käyttäytyy
kuin niitä ei olis tapahtunutkaa.
Hankalaahan se on
varsinkin kun kaikki kaveritkin muistuttaa siitä.
Tai ainakin ne jotka siitä tietää.
Mut nyt mä aion unohtaa ne hetket.
Vaikka se sattuiskin
mä tuun onnistuun.
Tää oli viiminen kerta kun mainitsen niistä kellekään
tai edes kirjoitan tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti